OH3NE radiopartiolaisuutta kylvämässä Kurussa

Tampereen Radioamatöörit ry:n hallitus sai loppukesästä kivan sähköpostin Ylöjärven partiolaisilta. Viestissä pyydettiin radioamatööritoiminnan esittelyä pikkupartiolaisten leirillä. Ilman muuta tällaiseen lähdettiin mukaan, vaikka 7–11-vuotiaat eivät olekaan otollisinta kohderyhmää maksamaan kerhon jäsenmaksua. Mietitytti vain, mitä harrastuksesta partiolaisille osattaisiin kertoa ja miten. Tuon ikäiset eivät varmasti istuisi paikallaan esitelmää kuuntelemassa.

Mukaan esittelemään lähtivät lauantaina 13.10.2018 Tuomas, OH3ERV, Petri, OH3ENK, ja Tiiti, OH3HNY. Petrillä oli mukana autoaseman lisäksi vankka partiolaistausta. Tiiti pystytti kahden rastin kettujahtiradan sitä heikkotehoisempaa lajia (tnx rastien ja rautojen lainaajille!). Tuomas esitteli sisällä muun muassa HF:ää, jota varten taustajoukot olivat käyneet etukäteen heittämässä dipolin puuhun.

Esittelyt aloitettiin kertomalla jokaisen esittelijän omista radiotaustoista, mikä olikin hyvä idea. Ennemmin, kuin yrittää kertoa radioamatööritoiminnan jokaisesta erilaisesta osa-alueesta, on hyvä keskittyä siihen, mikä itseä kiinnostaa. Pienemmät partiolaiset kuuntelivat tarinaa hiiskumatta, isommat puolestaan kysyivät jokaisesta asiasta vähintään yhden välikysymyksen. Oletko itse miettinyt, mikä on maailmanennätysmäärä ihmisiä yhdessä kusossa?

Radiosuunnistukseen rakennettu kahden rastin foxoring-rata osoittautui ällistyttävän hankalaksi ja aikaavieväksi. Vain muutama yli kymmenvuotias kävi toisella rastilla. Pienimmät palloilivat somasti metsässä sinne tänne, vaikka rastille oli matkaa lähtöpaikalta ehkä 40 metriä. Onneksi sudenpennuilla oli omia aikuisia mukana estämässä eksymisiä. Radiosuunnistuksesta opittiin kantapään kautta myös, miksi kahdeksankympin kisat järjestetään päiväsaikaan: viimeiset suunnistajat kuulivat bandilta jo kaikenlaisia muitakin hämmentäviä signaaleja. Syysilta pimenee äkkiä.

Ehkä jännittävin ja yllättävin kokemus partiolaisille oli aivan tavallinen kahden metrin kuso. Urheimmat kokeilivat joko sisä- tai ulkoasemalla sanoa mikrofoniin: ”Moi, täällä Rasmus, olen leirillä”, eivätkä kaikki hoksanneet, että puhuvatkin tutun partiokaverin kanssa. ”Moi, täällä Otto, minäkin olen leirillä.” – ”Otto, mitä ihmettä!?” Keskinäisen kusoilun harjoitteluun jonkinlainen PMR-peli olisi poikaa, mutta tällä kertaa sellaiseen ei ollut rahkeita.

Varsinaisen esittelyajan lisäksi radioamatöörit olivat parin tunnin ajan läsnä leirin vapaa-ajalla. Pöydälle oli jätetty houkuttelevasti sähkötysavaimia ja -summereita sekä morse-koodiavaimia liiton radioamatööritoiminnan esittelylehtisestä. Kun paikalla oli sähkötystaitoinen kuuntelija, joka tulkitsi lasten ”salakielellä” lähettämiä sanoja, alkoi pöydän ääreen muodostua hiukan jonoa. Vastaava toimii hienosti myös kusoilussa. On eri asia sanoa: ”kuunnelkaapas hiljaa, kun kusoilen tässä”, kuin  jutella toistimella mukavia ja tulla pienten korvien salakuuntelemaksi.

Radiojuttuja pääsi kokeilemaan noin tusina sudenpentua ja saman verran seikkailijoita. Yksi aikuinenkin pyysi lasten mentyä, että saisi myös itse hakea rastin. Ylöjärven Viittaveljet ja Ylöjärven Otava vastasivat OH3NE:n ystävällisyyteen vieraanvaraisuudella. Esittelijät saivat ruokaa, saunaa ja vielä lainapyyhkeetkin. Ehkei tästä esittelykeikasta koidu välittömiä jäsenmaksutuloja kerholle, mutta varmasti kylvettiin hiukan kiinnostuksen siementä kasvavan nuorison mieleen. Sellaisesta voi kipinä syttyä, toteavat partioharrastuksen kautta radiohommiin eksyneet Tiiti ja Petri.

 

Tiiti Kellomäki, OH3HNY

Helteinen radiosuunnistusiltapäivä Pyynikillä

Tampereen Radioamatöörit ry, OH3NE, tutustutti tamperelaisia amatöörejä radiosuunnistukseen lauantaina 12.5.2018. Vierailevina järjestäjinä olivat Kimmo, OH2JKU, ja Heikki.

Tilaisuus aloitettiin luentopätkällä. Kimmo kertoi suunnistuksen teoriasta ja käsitteli myös hiukan kilpailutaktiikoita. Luentoa oli kuuntelemassa yhdeksän kiinnostunutta. Luennolla asia vaikutti tietenkin suoraviivaiselta ja selkeältä – ei muuta kuin vastaanotin (ketturauta) käteen ja mitali kaulaan. Kukin kettu lähettää minuutin kerrallaan ja pitää sitten neljän minuutin tauon, ja lähetys toistuu tällaisissa sykleissä. Itse lähtisin tietenkin suuntimaan ketut ensimmäisen viiden minuutin aikana, sitten juoksisin 2,0 minuuttia tarkkaan määriteltyyn paikkaan, ristisuuntisin, ja lopulta kävisin napsimassa rastit metsästä kuin omenat puusta.

Kimmo ja Heikki olivat aamuvarhaisella piilottaneet Pyynikin maastoon viisi kahdeksankympin kettua, ja kaikille halukkaille oli tarjolla ketturautoja sekä 1:10000 suunnistuskartat. Tässä vaiheessa osa ilmoitti ”löytäneensä jo maalin” ja suuntasi kohti näkötornin parkkipaikan jäätelökioskia. Moni kuitenkin kokeili rautoja. Maastoon lähti lopulta neljä urheaa.

Monessa asiassa olisi hyötyä välikädestä eli apukädestä, joka kasvaisi vaikka keskeltä rintalastaa kahden tavallisen käden väliin. Niin on myös radiosuunnistuksessa. Yhdessä kädessä on pidettävä ketturautaa, eikä siinä kädessä saa olla mitään muuta. Toisessa kädessä olisi hyvä olla kartta. Kolmanteen käteen voidaan sijoittaa kompassi sekä kynä. Itselläni kun on vain kaksi kättä eikä edes B&Deckeriä, kuljetin välineitä hyvin epäergonomisesti. Sitä paitsi urheilutrikoissani ei ollut puhelimen mentävää taskua, vaan puhelin oli tungettava jonnekin vaatteiden uumeniin…

Suunnin aluksi kolme rastia Pyynikin näkötornin länsipuolelle, yhden tornista etelään ja viimeisen harjun itäpäähän. Päätin lähteä ensin hakemaan itäpuolen rasteja. Melko pian törmäsin urbaanien ympäristöjen suunnistuskarttojen ikuiseen ongelmaan: harju on täynnä polkuja mutta kartta ei – miten muka voisin tietää, mitkä poluista on merkitty karttaan? Osasin kyllä suuntia rasteja, mutta karttaan oli paha piirrellä mitään viivoja, kun oma sijainti ei ollut tarkasti tiedossa!

Hetken aikaa kokoilin itseäni ja päätin, että nyt ei sovi unohtaa tieteellistä metodia. En säntäilisi päättömästi rastien perässä, vaan keskittyisin aluksi löytämään yhden rastin. Määrittäisin paikkani vaikka sitten autoteiden risteysten avulla ja merkitsisin suuntimat tarkasti karttaan. Nyt en unohtaisi radiosuunnistuksen kumpaakaan osaa: en radiota enkä suunnistusta.

Melkoisen säheltämisen jälkeen löysin kuin löysinkin viitosrastin harjun juurelta. Olin signaalinvoimakkuudesta päätellen aivan rastin lähellä, ja se oli juuri lopettamaisillaan oman lähetysvuoronsa. Joutuisinko odottamaan neljä minuuttia? Onneksi tajusin vielä viimeisten merkkien aikana käyttää puolenmääritysantennia. Ahaa – kettu onkin takanani – ja sieltä kuusen takaa se pilkisti. Onnistumisen tunne hulvahti mieleeni, ja taisin jopa sanoa ketulle ääneen: ”Löysinpäs sinut, et pääse minulta niin helposti karkuun.” Sitten vain juoksemaan täyttä vauhtia itään seuraavaa kettua listimään.

Rataa kiertäessäni opin kaikenlaista Pyynikinharjusta. Olin kuvitellut, että se olisi kokonaan harjumuodostelma ja koostuisi lajittuneesta sora-aineksesta. Harjun etelälaidalla pääsin kuitenkin näkemään aivan mahtavia kallioita Pyhäjärvi-näköaloin. Siellä lauantai-iltapäivästä nauttivat kaupunkilaiset olivat piknikillä tai muuten vain katselemassa maisemia.

Monet lauantain viettäjät katselivat myös minua hiukan oudoin katsein, kun juoksin luurit päässä pitkin mäkiä ja välillä pysähdyin osoittelemaan keskittyneenä käsivarren mitan päässä olevalla laatikolla. Joidenkuiden rohkeiden kanssa vaihdoin pari sanaa. ”Ai onko se niin kuin geokätköilyä mutta radioilla?” ”Vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta.”

Muuan espanjalainen uskaltautui kysymään hiukan tarkemmin ja lyöttäytyi sitten seuraani juoksemaan viimeistä kahta kettua kiinni. Huomasin, että kettujen ”MOS MOS MOS MOS” -viestin kuunteleminen ei ollut yleisölaji, varsinkaan, kun käytössä oli yhdet kuulokkeet ja ne olivat minulla. José kipitti silti mukana, ja varsinaisen radan päätyttyä annoin hänelle ketturaudan ja käskin etsiä maalirastin. Samalla tulin vähän levittäneeksi tietoa kerhosta, ja ehkä OH3NE saa kohta ulkomaalaisvahvistuksen.

Tapahtuman viimeiset osallistujat notkuivat grillin ääressä kerhon pihassa, kun kipitin paikalle onnellisena kaikki rastit löytäneenä. Olinhan ollut nopea ja taitava. En ollut uskoa, kun katsoin kelloa: aikaa oli kulunut ainakin kaksi ja puoli tuntia! Myös Petri, OH2KHX, oli selvittänyt koko radan ja käyttänyt kokonaiset 40 minuuttia. No, minä harrastin koko rahan edestä. Hikoiltuakin tuli. Kun kaivoin puhelimen esille jostain urheilukamojen sisältä, sen kuulokeliittimeen oli mennyt niin paljon kosteutta, että se kuvitteli lopun päivää kuulokkeiden olevan kytkettyinä liittimeen.

Kiitokset OH3NE:n aktiiveille tapahtuman järjestämisestä sekä Kimmolle ja Heikille käytännön järjestelyistä! Jo ainakin 15 vuotta olin halunnut kokeille radiosuunnistusta, ja viimein toiveeni toteutui. Pidän huolen siitä, että seuraava kerta tulee huomattavasti vikkelämmin.

 

Tiiti Kellomäki, OH3HNY

Viimeinen TRA-bulletin 1/2018

Tämän vuoden ensimmäinen, ja samalla kaikkien aikojen viimeinen, pdf-versio kerhomme lehdestä on nyt julkaistu. Löydät lehden täältä, kuten myös suurimman osan vanhoista numeroista.

Jatkossa lehteen tarkoitetut jutut julkaistaan omina artikkeleinaan kerhomme sivuilla. Erillistä pdf-lehteä ei enää tehdä. Jos haluat kirjoittaa artikkelin kerhon sivuille, lähetä se edelleen Virvelle oh3viki – ät – gmail piste com.

Jutut TRA-bulletiniin joulukuun aikana

TRA-bulletin 1/2018 ilmestyy ensimmäistä kertaa pelkästään nettilehtenä heti alkuvuodesta.

Deadline on 31.12.2017, eli pyydämme toimittamaan jutut Virvelle oh3viki-ät-gmail-piste.com vuoden loppuun mennessä.