Helteinen radiosuunnistusiltapäivä Pyynikillä

Tampereen Radioamatöörit ry, OH3NE, tutustutti tamperelaisia amatöörejä radiosuunnistukseen lauantaina 12.5.2018. Vierailevina järjestäjinä olivat Kimmo, OH2JKU, ja Heikki.

Tilaisuus aloitettiin luentopätkällä. Kimmo kertoi suunnistuksen teoriasta ja käsitteli myös hiukan kilpailutaktiikoita. Luentoa oli kuuntelemassa yhdeksän kiinnostunutta. Luennolla asia vaikutti tietenkin suoraviivaiselta ja selkeältä – ei muuta kuin vastaanotin (ketturauta) käteen ja mitali kaulaan. Kukin kettu lähettää minuutin kerrallaan ja pitää sitten neljän minuutin tauon, ja lähetys toistuu tällaisissa sykleissä. Itse lähtisin tietenkin suuntimaan ketut ensimmäisen viiden minuutin aikana, sitten juoksisin 2,0 minuuttia tarkkaan määriteltyyn paikkaan, ristisuuntisin, ja lopulta kävisin napsimassa rastit metsästä kuin omenat puusta.

Kimmo ja Heikki olivat aamuvarhaisella piilottaneet Pyynikin maastoon viisi kahdeksankympin kettua, ja kaikille halukkaille oli tarjolla ketturautoja sekä 1:10000 suunnistuskartat. Tässä vaiheessa osa ilmoitti ”löytäneensä jo maalin” ja suuntasi kohti näkötornin parkkipaikan jäätelökioskia. Moni kuitenkin kokeili rautoja. Maastoon lähti lopulta neljä urheaa.

Monessa asiassa olisi hyötyä välikädestä eli apukädestä, joka kasvaisi vaikka keskeltä rintalastaa kahden tavallisen käden väliin. Niin on myös radiosuunnistuksessa. Yhdessä kädessä on pidettävä ketturautaa, eikä siinä kädessä saa olla mitään muuta. Toisessa kädessä olisi hyvä olla kartta. Kolmanteen käteen voidaan sijoittaa kompassi sekä kynä. Itselläni kun on vain kaksi kättä eikä edes B&Deckeriä, kuljetin välineitä hyvin epäergonomisesti. Sitä paitsi urheilutrikoissani ei ollut puhelimen mentävää taskua, vaan puhelin oli tungettava jonnekin vaatteiden uumeniin…

Suunnin aluksi kolme rastia Pyynikin näkötornin länsipuolelle, yhden tornista etelään ja viimeisen harjun itäpäähän. Päätin lähteä ensin hakemaan itäpuolen rasteja. Melko pian törmäsin urbaanien ympäristöjen suunnistuskarttojen ikuiseen ongelmaan: harju on täynnä polkuja mutta kartta ei – miten muka voisin tietää, mitkä poluista on merkitty karttaan? Osasin kyllä suuntia rasteja, mutta karttaan oli paha piirrellä mitään viivoja, kun oma sijainti ei ollut tarkasti tiedossa!

Hetken aikaa kokoilin itseäni ja päätin, että nyt ei sovi unohtaa tieteellistä metodia. En säntäilisi päättömästi rastien perässä, vaan keskittyisin aluksi löytämään yhden rastin. Määrittäisin paikkani vaikka sitten autoteiden risteysten avulla ja merkitsisin suuntimat tarkasti karttaan. Nyt en unohtaisi radiosuunnistuksen kumpaakaan osaa: en radiota enkä suunnistusta.

Melkoisen säheltämisen jälkeen löysin kuin löysinkin viitosrastin harjun juurelta. Olin signaalinvoimakkuudesta päätellen aivan rastin lähellä, ja se oli juuri lopettamaisillaan oman lähetysvuoronsa. Joutuisinko odottamaan neljä minuuttia? Onneksi tajusin vielä viimeisten merkkien aikana käyttää puolenmääritysantennia. Ahaa – kettu onkin takanani – ja sieltä kuusen takaa se pilkisti. Onnistumisen tunne hulvahti mieleeni, ja taisin jopa sanoa ketulle ääneen: ”Löysinpäs sinut, et pääse minulta niin helposti karkuun.” Sitten vain juoksemaan täyttä vauhtia itään seuraavaa kettua listimään.

Rataa kiertäessäni opin kaikenlaista Pyynikinharjusta. Olin kuvitellut, että se olisi kokonaan harjumuodostelma ja koostuisi lajittuneesta sora-aineksesta. Harjun etelälaidalla pääsin kuitenkin näkemään aivan mahtavia kallioita Pyhäjärvi-näköaloin. Siellä lauantai-iltapäivästä nauttivat kaupunkilaiset olivat piknikillä tai muuten vain katselemassa maisemia.

Monet lauantain viettäjät katselivat myös minua hiukan oudoin katsein, kun juoksin luurit päässä pitkin mäkiä ja välillä pysähdyin osoittelemaan keskittyneenä käsivarren mitan päässä olevalla laatikolla. Joidenkuiden rohkeiden kanssa vaihdoin pari sanaa. ”Ai onko se niin kuin geokätköilyä mutta radioilla?” ”Vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta.”

Muuan espanjalainen uskaltautui kysymään hiukan tarkemmin ja lyöttäytyi sitten seuraani juoksemaan viimeistä kahta kettua kiinni. Huomasin, että kettujen ”MOS MOS MOS MOS” -viestin kuunteleminen ei ollut yleisölaji, varsinkaan, kun käytössä oli yhdet kuulokkeet ja ne olivat minulla. José kipitti silti mukana, ja varsinaisen radan päätyttyä annoin hänelle ketturaudan ja käskin etsiä maalirastin. Samalla tulin vähän levittäneeksi tietoa kerhosta, ja ehkä OH3NE saa kohta ulkomaalaisvahvistuksen.

Tapahtuman viimeiset osallistujat notkuivat grillin ääressä kerhon pihassa, kun kipitin paikalle onnellisena kaikki rastit löytäneenä. Olinhan ollut nopea ja taitava. En ollut uskoa, kun katsoin kelloa: aikaa oli kulunut ainakin kaksi ja puoli tuntia! Myös Petri, OH2KHX, oli selvittänyt koko radan ja käyttänyt kokonaiset 40 minuuttia. No, minä harrastin koko rahan edestä. Hikoiltuakin tuli. Kun kaivoin puhelimen esille jostain urheilukamojen sisältä, sen kuulokeliittimeen oli mennyt niin paljon kosteutta, että se kuvitteli lopun päivää kuulokkeiden olevan kytkettyinä liittimeen.

Kiitokset OH3NE:n aktiiveille tapahtuman järjestämisestä sekä Kimmolle ja Heikille käytännön järjestelyistä! Jo ainakin 15 vuotta olin halunnut kokeille radiosuunnistusta, ja viimein toiveeni toteutui. Pidän huolen siitä, että seuraava kerta tulee huomattavasti vikkelämmin.

 

Tiiti Kellomäki, OH3HNY

Jaa sosiaalisessa mediassa